Ännu återstår några timmar av 2021 – det andra i raden som gått i pandemins tecken. Även om året, liksom 2020, har varit psykiskt utmanande med all den stress och alla rädslor och aggressioner som pandemin och nedskärningarna inom kultursektorn har medfört, har året för mig personligen också varit fint och betydelsefullt. Det har varit ett år som kantats av många fina naturupplevelser, av skriveufori, av kulturaktivism, av kulturfestivaler och av många viktiga samtal på och bortom olika kulturscener. Det är också året då Dalsbruk blev vårt andra hem och då den queera historien funnits med i det mesta jag gjort. Och liksom 2020 har jag i år tillbringat flera timmar per dag med att vandra i stadsmiljö och i naturen. I år har jag gått 3749 km eller i medeltal 312 km/månad eller 10,3 km/dag.
I slutet av 2020 köpte min sambo en liten lägenhet i Dalsbruk och där har vi tillbringat några månader av året i kortare etapper. I Dalsbruk har vi semestrat och distansjobbat, simmat i träsket bakom och havet nedanför höghuset, gått på vandringar samt svamp- och bärutflykter, gjort utflykter ut på havet och runtom i bygden, och varje gång har vi upptäckt och lärt oss något nytt om ortens och traktens rika kulturarv och arbetarhistoria. Vi har även besökt Kimitoöns alla tre sommarfestivaler, gått på fler (!) sommarkonserter än något år tidigare och upplevt scenartisternas sorgblandade glädje då de för första gången på ett år har fått stå på scen. Dalsbruk blev en motvikt till allt arbete och all den frustration och trötthet som pandemin medförde.
Det queera märkesåret
År 2021 var också ett märkesår för sexuella minoriteter och könsminoriteter i Finland. I år har det gått 50 år sedan homosexuella handlingars straffbarhet ströks ur Finlands strafflag, 40 år sedan homosexualitet upphörde att klassas som en sjukdom, men bara tio år sedan transvestism och fetischism ströks ur sjukdomsregistret. Som ett led av dessa, av staten, medicinalstyrelsen och kyrkan sanktionerade begränsningar av människors möjligheter att leva ut sin kärlek, identitet och sitt könsuttryck, har hbtiq-minoriteters historia och kulturarv osynliggjorts och förtrycket och diskrimineringar gett upphov till ett trauma, skamkänslor och självcensur.
Märkesårets evenemang har koordinerats av Queerhistoriens vänner (Sateenkaarihistorian ystävät), en förening jag varit med om att grunda 2020 och i vars verksamhet jag deltagit aktivt i. Mer information om märkesåret hittar du i min kolumn Historiens ärrvävnad (Ny Tid 20.12.2021) och på föreningens hemsida. På ett personligt plan har den queera historien genomsyrat det mesta jag gjort under 2021. Jag har arbetat med dessa frågor genom ovanstående förening och mitt arbete på Kultur för alla, och inte minst genom min bok Queera minnen. Essäer om tystnad, längtan och motstånd (Schildts & Söderströms 2021). Arbetet med boken, alla samtal kring och fina läsningar av den har gjort året till extra minnesvärt. Media har också lyft fram den queera historien och även min bok under året en hel del och jag deltog i Dokumenterat-radiodokumentären Den queera historien är mer än Tom of Finland och Tove Jansson med Mi Wegelius som redaktör. Att jag även i höstas belönades med utmärkelsen Årets guldanka som utdelas av Regnbågsallians Svenskfinland och fick hedersomnämnande i tävlingen Årets arkivgärning som Arkivens dag i Finland arrangerar gjorde mig extra glad. Det kändes som om den queera historien i år äntligen fick den synlighet den förtjänar!
Samtal för den intresserade
En av de fina utvecklingar som coronaåren fört med sig är också tillgången till strömmade diskussioner. För den som är intresserad av det queera märkesårets program lönar det sig att kolla in Queerhistoriens vänners hemsida där textade videor från årets evenemang kommer att läggas upp. För den som är intresserad av Queera läsningar och mina egna ingångar till queer historia kan jag tipsa om några av de diskussioner jag deltagit i och som hittas på nätet.
Även om pandemin märkte 2021, liksom det präglat året innan har det funnits en avsevärd skillnad såsom även en vän påpekade på sociala medier. Vaccineringen, som kom i gång under början av året ingav hopp och gjorde att samhället under sommaren och hösten öppnade upp sig igen, att jag äntligen fick fylla kalendern med teaterföreställningar och att jag kunde träffa vänner jag inte sett sedan pandemin började. Nu väntar jag på min tredje dos och hoppas att motståndarna till vaccinet visar solidaritet så att vi under 2022 äntligen kan komma ur detta coronahelvete.
Viime perjantaina juhlin Lapinlahdessa kirjani Queera Minnen Essäer om tystnad, längtan och motstånd julkaisemista. Se oli mukava juhla – lämmin, intiimi, sydämellinen. Kello 23 pakkasimme tavarat ja poistuimme paikalta. Kun lähestyimme Lapinlahden porttia, näimme aivan portin ulkopuolella miehen astuvan ulos autostaan. Hän kääntyi koirapuiston suuntaan, virtsasi puskaan ja palasi takaisin autoon.
Paikka, johon mies kävi tarpeillaan, oli tietoisesti valittu koska se on monien muidenkin samaan tarkoitukseen käyttämä. Samalle paikalle on nyt ehdolla myös julkinen esteetön WC Helsingin osallistuvan budjetoinnin hankkeiden äänestyksessä. Ehdotus on yksi kahdesta Lapinlahtea koskevasta ehdotuksesta. Toinen ehdotus, joka koski esteettömyyden parantamista puistoalueella, putosi jo alkuvaiheen arvioinnissa, koska kaupunki ei halua ryhtyä kattaviin toimenpiteisiin alueella ennen kuin alueen tulevaisuutta koskeva päätös tehdään. Mutta WC, jota ehdotettiin aivan Lapinlahden puistoalueen tuntumaan, mutta sen ulkopuolelle, eteni. Paikka on kävijöitä ajatellen optimaalinen – sijaitseehan se Kamppia, Hietaniemeä ja Ruoholahtea yhdistävän pyöräily- ja kävelyreitin varrella ja Lapinlahden, hautausmaiden ja koirapuiston rajaamassa solmukohdassa.
Vessattomuus ei virkistä
Kahden viime vuoden aikana, jolloin korona on rajoittanut kaupunkilaisten liikkumatilaa, ja Lapinlahden sairaala on ollut erityisen paljon mediassa, myös puiston suosio on kasvanut voimakkaasti. Puistoon kerääntyy päivittäin satoja, joskus tuhansia kävijöitä – päiväsaikaan päiväkoteja, koululuokkia, perheitä, eläkeläisiä ja virkistyspäiviä viettäviä työporukkoja, iltapäivisin ja iltaisin erilaisia harrastusryhmiä, aikuisia piknikkaamassa sekä juhlivia nuoria. Vuosien varrella Lapinlahdessa on järjestetty satoja erilaisia tapahtumia, konsertteja ja puistojuhlia, jotka ovat houkutelleet uusia eri-ikäisiä kävijöitä. On ollut ilahduttavaa nähdä, kuinka tärkeä Lapinlahden puisto on ollut niin monelle, mutta samalla viimeiset kaksi vuotta ovat myös osoittaneet, että alueelta puuttuu tarvittava infrastruktuuri, jotta se voisi vastaanottaa alueella nyt yhä kasvavaa ihmismäärää.
Virkistyskäyttöä ajatellen yksi alueen suurimmista puutteista on, että käyttäjiltä puuttuu vessa, joka olisi vapaassa käytössä ympäri vuorokauden. Lapinlahden ja ympäröivän alueen ainoat yleisövessat sijaitsevat Lapinlahden Lähteen ja Tilajakamon vuokraamissa vanhoissa sairaalarakennuksissa, jotka ovat avoinna vain päiväsaikaan. Vessattomuus tarkoittaa käytännössä, että kaupungin puistotyöntekijät (Stara) joutuvat viikonlopun jälkeen siivoamaan puistoa jätöksistä, koska jokainen pensas, jokainen syrjäinen nurkka ja piilopaikka on otettu käymälöiksi, joista lukuisat paperikasat ja ulosteet kertovat.
WC ei ole erityisen mediaseksikäs osallistavan budjetoinnin ehdotus, eikä se sinne kuuluisikaan. Ihannetapauksessa kaupunkilainen haluaisi äänestää tarjotuilla resursseilla hieman hohtoa jokapäiväiseen elämään, jotain hieman ylimääräistä, jotain epätavallista, kultaista reunusta! Mahdollisuus käyttää vessaa on perustarve, ilman sitä meillä on myös vaikeuksia nauttia vehreydestä, erilaisista hauskoista tapahtumista, kulttuurista tai erilaisista kokoontumisista. Vessattomuus vaikuttaa myös puiston siisteyteen, josta huolehtiminen vaatii enemmän resursseja.
I fredags firade jag releasen av min bok Queera minnen. Essäer om tystnad, längtan och motstånd på Lappviken. Det var en fin fest – varm, intim, hjärtlig. Klockan 23 packade vi ihop och lämnade Lappviken. När vi närmade oss porten såg vi hur en bil stannade just utanför porten och en man klev ut, vek av en bit mot hundarnas rastplats, urinerade och gick tillbaka till bilen.
Platsen mannen urinerade på var välvald och använd av många andra. Samma plats föreslås även för en allmän, hinderfri toalett i den pågående röstningen för de projekt som ska genomföras inom ramen för Helsingfors deltagande budgetering. Förslaget är ett av de två förslag gällande Lappviken som lämnades in och det enda som gick vidare till röstning. Det andra förslaget, som handlade om att förbättra tillgängligheten på parkområdet, stupade på startsträckan eftersom staden inte vill göra några omfattande åtgärder på området innan beslutet gällande områdets framtid är taget. Men förslaget om en tillgänglig toalett just utanför Lappvikens parkområde gick vidare. Platsen för toaletten är med tanke på besökare optimal – den befinner sig längs den centrala cykel- och promenadleden mellan Kampen, Sandudd och Gräsviken och i korsningen mellan Lappviken, de olika gravgårdarna och hundarnas rastplats.
Utan toalett, inget nöje
Under de senaste två åren då coronan begränsat stadsbornas livsutrymme och då Lappvikens sjukhus har varit extra mycket i media, har också parkens popularitet ökat. Varje dag har hundratals, ibland tusentals besökare flockats i Lappvikens park – på dagarna dagisgrupper, skolklasser, familjer, pensionärer och rekreationsdagar för arbetsplatser, på eftermiddagarna och kvällarna olika hobbygrupper, picknickande vuxna samt festande ungdomar. Under årens lopp har hundratals olika evenemang, konserter och parkfester arrangerats på Lappviken som lockat nya besökare i olika åldrar. Det har varit glädjande att se hur viktig Lappvikens park varit för så många, men samtidigt har de gångna två åren också visat att området saknar den infra som krävs för att ta emot den mängd människor som nu rör sig på området.
Med tanken på parken som ett rekreationsområde är en av de största bristerna på området avsaknaden av en toalett i parken, som kunde användas fritt dygnet runt. De enda toaletter som finns i Lappviken med omnejd, hittas inne i de gamla sjukhusbyggnaderna som hyrs Lappvikens källa och Tilajakamo, och de är endast öppna under dagtid. Avsaknaden av en toalett på området innebär att stadens parkarbetare (Stara) får inleda varje lördag och söndag med att städa upp i parken där varje buskage, varje avsides hörn och gömsle har tjänat som extra toaletter med högar av papper och avföring.
En toalett är ju inte speciellt mediasexig och inte något man egentligen skulle behöva ha med i en deltagande budgetering. Helst skulle man ju vilja rösta för en guldkant i vardagen, något lite extra, något utöver det vanliga! Möjligheten att använda en toalett är ett grundläggande behov och kan vi inte besöka en toalett, har vi också svårt att njuta av olika roliga evenemang, kultur eller sammankomster av olika slag. Toalettlösheten inverkar även på parkens snygghet och omsorgen av den kräver större resurser.
Nu har det gått ett år sedan jag skrev sist – ett märkligt år som präglats av pandemin, slutspurten för boken och återgången till mitt arbete som verksamhetsledare på Kultur för alla. Om två veckor kommer min bokQueera minnen. Essäer om tystnad, längtan och motstånd ut, en berättelse eller en samling berättelser som jag burit på länge och längtat efter att få tag i.
När jag inledde denna blogg i januari 2020 var jag inne på min tredje skrivmånad, jag hade just flyttat in i mitt arbetsrum på Lappviken och det kändes som om jag långsamt hade kommit igång med skrivandet. Jag visste ungefär hur jag ville att min bok skulle se ut, jag hade en struktur, planer, men ännu inte någon fungerande rutin. Jag tänkte att bloggen skulle bli ett andrum, ett ställe att testa olika idéer och skriva på ett annat sätt. Men det blir inte alltid som man tänkt. Lappvikens framtid stod på spel och jag beslöt att använda detta utrymme till texter om Lappviken. Kampen om Lappviken och dess kulturarv blev en bra motvikt till det ensamma skrivandet, och jag hittade vänner och inspiration i denna kamp. Speciellt viktig blev detta sammanhang efter att pandemin bröt ut och punkterade alla planer på arkivliv och residensvistelser utomlands. För mig kommer min bok att alltid vara förknippad med Lappviken och alla de fina människor jag delat kampen med.
Trots att de gångna 18 månaderna har varit mycket svåra med allt vad de inneburit av undantagstillstånd, stängda gränser och samhällen, isolation, inkomstbortfall och ett lamslaget kulturfält, har de här månaderna i mitt liv också varit fyllda av mycket glädje som hängt samman med skrivandet, nya rum och miljöer som blivit viktiga för mig. Jag har stundvis varit euforisk över skrivandet och över alla de märkliga berättelser som jag snubblat över under processen. Och det känns som om den här boken bara är en inledning. Det finns så många nya spår som jag skulle vilja följa och livsöden som jag skulle vilja studera. Och jag vill tillbaka till arkiven. Ja, jag längtar verkligen tillbaka till dem och till alla de arkiv som jag på grund av pandemin inte hann besöka.
Om två veckor är det dags att se hur Queera minnen möter sin publik. Snart är boken inte bara mitt eget, lite hemliga projekt. Den tanken gör mig ibland sömnlös.
Vildvin i olika röda och orange nyanser på Lappviken.
Efter vårens och sommarens intensiva kamp för bevarandet av Lappviken som ett gemensamt rum är det dags att blicka framåt. Hurdan verksamhet skulle bäst passa på området och vem borde vara ägare av de gamla sjukhusbyggnaderna? Hur kan vi bäst trygga områdets unika kultur- och vårdhistoriska karaktär och bevara den värdefulla parken för kommande generationer? På vilket sätt borde staden öppna planeringen av Lappvikens framtid så att invånarnas röster och sakkunnigas utlåtanden inkluderas och beaktas under processens gång?
I den här triangeln skulle Lappviken vara den förenande länken mellan kultur- och social- och hälsosektorn, en plats där man utvecklar nya sektoröverskridande metoder och samarbeten för att främja delaktighet och välmående genom kultur och konst. Samarbetet med kulturaktörerna på Lappviken och med de andra kulturarbetarna inom “Gräsvikens triangel” kunde underlätta skapandet av en konstnärsstig för konstnärer med en funktionsvariation och samarbetet kunde även ge t.ex. unga som riskerar utslagning, asylsökande och långtidsarbetslösa en mångsidig kontakt med arbetslivet och erfarenhet av evenemangsproduktion.
Det material som samlas in genom enkäten, intervjuer och olika evenemang under hösten överräcks i slutet av året (2020) till de utredningspersoner som staden utser för Lappviken.
Now a blog text written in English for a change! This text is written by my writer colleague from Lapinlahti, Maija Kerko. It is based on presentation by her at the Nordic Summer University Summer Session 2020 in Artistic Research/Performing Heterotopia Circle, Lapinlahti Hospital Park 27.7.2020.
Maija Kerko is writing a book on the recent history of Lapinlahti based on ethnographic research. The book focuses on the hospital area through the significations that has been given to it through the 30 years of civic activism in the area. The working title of the book is ”Kaikki maailman ihanat värit” (All the wonderful colors of the world). The project has been supported by the Kone Foundation, Pro Lapinlahti ry and The Association of Finnish Non-fiction Writers.
Below the presentation by Maija Kerko.
Hospital as a Mirror: A presentation by Maija Kerko
Welcome to my walking lecture tour around Lapinlahti area. As I already told in the discussions I had with many of you yesterday, I am currently writing a book about Lapinlahti seen through the lens of meanings the place has been given during the last 30 years of social activism surrounding the site. Lapinlahti operated as Finland’s first and most prominent psychiatric hospital for over 16 decades, starting from the year 1841, and due to the taboos surrounding the place during the hospital era, it has been given very extreme and contradictory meanings: it has been described as heaven or hell, for example. This walk is a playful exploration into some themes of my book, while at the same time it serves as a short overall introduction to the area and its history.
We shall first walk to the seaside inner garden of the hospital main building, which used to be a recreational garden for patients staying either in the closed ward or in the forensic psychiatric ward, where people who had committed a crime were examined. In recent years, it has been renovated to resemble the garden as it was during the 1920s.
Maija Kerko at the symposium 27.7.2020. Photographer: Elina Saloranta
Currently, the former hospital buildings are rented from the city of Helsinki by two tenants: a cooperative Lapinlahden Tilajakamo on the northern wing of the hospital building and a social enterprise Lapinlahden Lähde – both are leasing workspace for artists, scientists, therapists, artisans, small business owners and the like.
Lapinlahden Lähde, backed up by MIELI Mental Health Finland association, also promotes mental well-being in the area, producing activities supporting social and working life integration of people at risk of social exclusion and organizing events related to culture or the nature of the area that are open and easily accessible for everybody. The idea is to create a ”diagnose-free zone” without categorization or discrimination. This is an activity that relies on the cultural heritage resources of the area and it has roots in social activism dating back to the 80 s, promoting the protection of the area’s historical values.
A historical process, which during the 1980s led to questioning the authority of the Lapinlahti hospital, the flagship and symbol of whole Finnish psychiatry, serves as a background in understanding the motives of the activism over the years. During the last three decades, the Finnish mental health care system has gone through a complete transformation process from a hospital-centered, centrally administrated system into open, fragmented mental health care practices emphasising preventative actions and outpatient care. As part of this process, the Lapinlahti hospital was closed in 2008.
Although the movement’s activists, who had fought for the preservation of the hospital activity since the 80s, could not finally prevent the place from closing, they have been able to stop the plans for the area’s future that would compromise the heritage of the area. This has mainly been done by interpreting the values of the place in a way that is meaningful and understandable to the present day citizens of Helsinki, even though the psychiatric activities have been seen as outdated, and thus helping the citizens to see that the place is important and worthwhile preserving. This way, the area’s cultural heritage has been kept alive, which is in the present situation seen in the activity which at the same time reflects the history of the place and adapts to the present day psychiatric trends.
The place is characterised by its layered history. By looking at its concrete details, one could tell thousand and one stories that date back far beyond the last three decades. By looking at the main building designed by Carl Ludvig Engel, the same architect who designed the most important administrative buildings in Helsinki, one could tell a story about the reconstruction of Helsinki as a new capital city of the Grand Duchy of Finland in the first decades of the 19th century, and how the Russian emperor Nicholas I put a special emphasis on presenting his human values to the Western world by building a big, modern hospital as part of the city’s monumental architecture.
By experiencing its old parks and gardensand their twilight atmosphere and by looking at the versatile flora rich in plants that are very rare in other parts of Helsinki, one could tell a story about the hospital’s former botanist doctors who designed the gardens with artist’s piety and about the patients who mainly did the actual work in turning the bare, rocky area into an idyllic, pastoral landscape during the first decades of the hospital’s history.
Or by looking at the barely visible shallow paths on the grass that lead to nowhere on the southern side of the park, bordered with lines of trees, one could tell stories of places that no longer exist, as the city of Helsinki started taking over the place piece by piece for the use of the growing industry of the capital. This process started in the first decades of the 20th century from the most southern places of the area around where now Kaapelitehdas in Ruoholahti is situated.
One could talk about passages leading to bathing huts, a bowling alley, meadows and a small grove of oaks. Or one could talk about a large, secretive garden in the middle of the hospital area, which was the centre of the doctors’ botanical experiments, surrounded by a fence of large spruce trees. There one could find fish ponds and groves of cherry and pear trees, for example, and all of the passages circulating around the hospital area seemed to finally end there. The place is now occupied by a large, blue office building, which you pass if you enter the area from the Ruoholahti side.
A map over Lapinlahti Hospital area about 1894. (KA, RakH II lea 71.43 56M 6/4)
And getting lost in the main hospital building with its mazy structure with endless doors separating the different spaces from one another, one could tell a story about the hierarchy of an old psychiatric hospital with a strict control of passage depending on the status of the visitor.
The story that was told in the first wave of social activism in the 1980s was a story of patients who, in their letter to editors published in prominent Finnish newspapers, gave detailed descriptions of the area and the experienced healing interaction with it. As such, the writings shed light to the area described in Helsingin Sanomat as a ”black spot in the city”.
The writings showed that the surroundings experienced through a sensory system have a strong interconnection with identity. As was written in one text: ”The arched vaults of our minds stem from here.” They portrayed the place as paradise-like in contrast to the prejudice and fear expressed towards it from the outside, and, as such, they were not the first in the hospital’s history. For example, a physician who had spent her childhood in the area as a daughter of a doctor described the area experienced in her childhood as Sleeping Beauty’s castle with its fairytale-like forests, gardens and seashores, and as a community that stood for the weakest of the society.
These ideas were later the inspiration for new writings, which described the area’s values in a more scientific manner, looking to environmental psychology and aesthetics, and connected the patients’ experiences to nature’s alleged healing power in the time of the hospital’s construction. This was a selective tradition that looked more into the history written from an aesthetic rather than psychiatric point of view. More than the actual psychiatric reality, it looked into the idealistic ideas behind its construction. As such, it was history told to specifically protect the place from the plans to hand the place over to commercial development after the hospital activity would come to an end.
In the beginning of the 21st century, it was time for the public to take the place into their hearts. The selling of the hospital buildings from the Helsinki University Central Hospital to the city of Helsinki as part of the plan to shut the hospital down triggered a wide social movement with thousands of participants who rejected the plan as a part of a process of tearing down the society’s safety nets in the evolving neoliberal society. As compared to the cluster of business enterprises under construction in the neighbouring district Ruoholahti, Lapinlahti was now described as being rooted in the nation’s consciousness as a place for emphatic understanding of the fragility of the human mind and a ”paradise on the last shore”.
Now, the symbolism of hope linked to the sensory impressions experienced in Lapinlahti became available to the public in a brand new way. While mourning for the death of the welfare society in a radio program made by Lapinlahti activists, 10 000 flower bulbs were planted in the hospital’s park as symbols of faith in the future.
This was a clever popularisation of the way interaction with nature works; how we ourselves give the meaning for the surprises that it offers. The impressions experienced in the hospital atmosphere were many times before and after interpreted as symbolising threat or hope, as the text about Lapinlahti written by famous Finnish writer Märta Tikkanen in Hufvudstadsbladet in 2002 shows:
The sunlight streamed over the green vegetation, in front of the window the flowers of the linden trees were deliciously lime-green, the leaves of birch trees were just about to blossom. Behind the trees loomed one of the new glass façades, cold and cobalt blue, totally inappropriate and alien, not belonging to this place. But a couple of golden-eyed birds zoomed on sight on their way out to the sea. And everywhere on the carpet of grass there were stubborn groups of tulip, narcissus, daffodil and crocus buds growing, soon to explode in colorful joy.
Now, we will walk pass the gallery corridor connecting the hospital’s wing together, through an area where used to be the hospital’s chapel and a reception room, into the hospital’s front yard, where I will continue my walking lecture.
Maija Kerko at the symposium 27.7.2020. Photographer: Elina Saloranta
To attune to the immediate surroundings, letting it affect the emotions and be the inspiration to future actions can be an extremely political state. In the three wide social movements during the last three decades, Lapinlahti and its destiny have become a concrete, clearly outlined symbol of the complexity of the surrounding world and its present challenges.
The most recent peak of social activism resulting in a wide social movement happened this spring and early summer, opposing the plans to sell the buildings of the area to an international real-estate developer NREP. If realised, the plans would have meant building three big four and five-storey buildings, one of them a hotel, in the hospital park and commercialization of the area.
The citizens of Helsinki expressed their concerns about the plan in hundreds of letters sent to the Helsinki Urban Environment Committee. In many of them, Lapinlahti was described as being rooted to the Helsinki city structure as a protective place. It represented the experienced feeling of basic trust as a balanced, delicate composite of history, the present activity reflecting it, the buildings and the park, all these together forming the place’s still living cultural heritage. If the city had moved along with the plan, it would have violated the trust given to Helsinki’s political organisation and its promises of sustainable development of urban planning and citizens’ right to participate in it.
As a result of activists’ work and the public pleads of experts and citizens, a sharpening picture about an alerting new trend in the urban planning started to build up in the media. It seemed, that in its willingness to receive money from private investors, the city had lost control of the evolving city structure to the real-estate developers, and previously respected cultural heritage values were ready to be sacrificed in the process. If this development had previously been seen as unproblematic workings of a capitalistic society, now a moral plea for more democratic, transparent processes started to be cried out.
It is often said that psychiatry is a mirror that reflects society’s values and practices. For the Pro Lapinlahti movement, committed to the place and its scenery, the meanings of the place have always been connected to the values that represent its practices in their ideal state. Through these idealised interpretations, the place, that was actually surrounded by taboos in the hospital era, has become a mirror of the society, reflecting it critically. But if you turn the mirror around, you will see paradise on the last shore, Sleeping Beauty’s castle: utopia.
The patients who first started the movement wanted to turn the utopia they were presenting in the media into reality with their plan to establish an anti-psychiatric community in Venetsia-talo (the Finnish for “the Venice building”) on the seashore of the Lapinlahti area. While planning it, they were organizing peer support activity that was ahead of its time in the building. The administration of the hospital did not approve of the demands of equality and criticism pointed towards it, and the activities of the patients in the building were shut down.
During this spring, difficult questions have been raised to both me and others who have been engaged in the activism concerning the future of Lapinlahti. How should the area and its layered history be preserved so that everyone would have the equal right to interpret it freely from their own perspective and get their voice heard? Through what kind of maintenance would the area continue to encourage to look inside one’s own mind bravely, to enrich the imagination and awaken political awareness? For these are the meanings among many others that have been given to the place during the last thirty years and this spring.
After all, the ending words of Michel Foucault in his article ”Of other spaces”, describing a boat as a heterotopia by virtue of excellence applies well to Lapinlahti too, being often described as the flagship of Finnish psychiatry:
In civilizations without boats, dreams dry up, espionage takes place of adventure, and the police take the place of pirates.
Istun taas työhuoneessani Lapinlahdessa kesälomatauon jälkeen ja yritän suunnitella tulevaa, vaikka korona-aikana kaikenlainen suunnitteleminen onkin haasteellista.
Mennyt koronakevät oli raskasta ja jännittävää aikaa monella tavalla, ja kaiken taistelun keskellä ei löytynyt aikaa päivittää blogiani. Tässä välissä on tapahtunut paljon, ja kamppailu Lapinlahden tulevaisuudesta oli paljon esillä mediassa keväällä ja kesällä. Yksi tärkeimmistä medianäkyvyyksistä oli New York Timesissa kesäkuussa (12.6.2020) julkaistu juttu, jossa Moomin Characters ilmoitti vetäytyvänsä NREP:in kilpailuehdotuksesta. Juttu sai paljon huomiota ja heikensi Lapinlahden kevät -ehdotuksen uskottavuutta, mutta oli varmasti myös suuri brändimenetys Moomin Charactersille.
Toukokuussa olin helpottunut siitä, että kaupunkiympäristölautakunta päätti 12.5.2020 hylätä Lapinlahden rakennusten myymisen ja rakennusoikeuden varaamisen NREP Oy:lle. Päätöksessä todettiin, että asia vaatii lisäselvityksiä ja eri mahdollisuuksien perusteellisen arvioinnin. Päätöksellä oli laaja tuki lautakunnassa ja myös kaupunkilaiset, asiantuntijat ja järjestöt tukivat sitä. Olimme hetken iloisia ja ehdimme jo nostaa lasin kansalaistaistelun välivoitolle, kunnes pormestari Jan Vapaavuori 15.5.2020 ilmoitti Twitterissä ottavansa poikkeuksellisen keinon käyttöön ja vievänsä jo kerran päätetyn asian vielä kaupunginhallituksen käsittelyyn.
Tämä oli sinänsä harhaanjohtavaa, sillä Lapinlahden kevät -ehdotuksen päävuokralainen Moomin Characters oli jo pari päivää aikaisemmin (blogin alussa mainitussa) New York Timesin jutussa ilmoittanut vetäytyvänsä kilpailusta. Näin ollen NREP ei olisi pystynyt sijoittamaan ”voittajasuunnitelman mukaista toimintaa” sairaalan päärakennukseen, eivätkä päättäjät tämän suunnitelman pohjalta olisi pystyneet ottamaan kantaa sairaala-alueen tulevan toiminnan luonteesta. Elokuussa (6.8.) tuli tieto, että Moomin Characters on lopullisesti vetäytynyt alueelta ja löytänyt uuden toimitilansa kaupungin keskustasta.
Avoimuuden merkitys
Vaikka toukokuussa iloittiin siitä, että kaupunkiympäristölautakunta hylkäsi Lapinlahden kevät -ehdotuksen ja päätti asettaa selvityshenkilön Lapinlahden tulevaisuuden selvittämiseksi, päätöslausunnossa on monta kriittistä ja ongelmallista kohtaa. Yksi päätöksen linjauksista oli, että ”voittaneen ehdotuksen toimijat ja suunnitelma pidetään mukana kokonaisuuden selvittämisessä”. Vaikka voittajaehdotus päätettiin jättää toteuttamatta ja vaikka NREP:n päivitetty ehdotus kaatui myös kaupunginhallituksen kokouksessa 22.6.2020, NREP on ainoa taho, jota on edelleen pakko kuulla prosessin aikana. Muiden tahojen kuulemisesta ei ole mainittu päätöksessä.
Yksi ideakilpailun suurimmista ongelmista on ollut se, ettei asiantuntijoita ole kuultu prosessin aikana. Samoin kaupunkilaisten aito mahdollisuus ottaa kantaa Lapinlahden suunnitelmiin estyi, koska Kerrokantasi-palvelussa esiteltyjen suunnitelmien puutteelliset tiedot antoivat vääristynyttä tietoa Lapinlahden kevät -ehdotuksen sisällöstä. Ehdotuksen kolmesta havainnekuvasta puuttui täysin ehdotettu laaja ja koko aluetta hallitseva hotellilisärakennus. Prosessia on kritisoitu myös siitä, ettei se ole ollut riittävän avoin, eikä esimerkiksi mitään kaikille avointa keskustelutilaisuutta ole järjestetty.
Avoimuuden ja osallisuuden nimissä olisi nyt erittäin tärkeää, että uudelleen avatun prosessin aikana kuultaisiin alusta alkaen laajasti eri alojen asiantuntijoita. Lapinlahden tulevaisuudesta päätettäessä olennainen asiantuntemus kohdistuu esimerkiksi osallisuuteen, mielenterveystyöhön, saavutettavuuteen, kulttuuriperintöön ja maisema-arkkitehtuuriin liittyviin aloihin. Myös Lapinlahden pitkäaikaisia toimijoita ja Lapinlahden säilyttämisen puolesta toimineita henkilöitä tulisi kaupungin osallisuusmallin mukaisesti kutsua mukaan suunnitteluun. Nyt on aika rakentaa mielenterveyden kulttuurihistoriaa vaalivaa, sosiaalisesti kestävää, osallistavaa ja kaikille saavutettavaa Lapinlahtea yhdessä tuleville sukupolville.
Osallisuutta syntyy ja se vahvistuu itsestään yhdessä tekemisen myötä. On tärkeää, että kestävän kaupungin tavoittelussa tunnistetaan omaehtoisen ruohonjuuritason toiminnan merkitys ja tehdään toimijoiden kanssa yhteistyötä.
Juuri nyt koronakriisin keskellä, sekä myös tulevina vuosina, tarvitaan entistä enemmän nykyisen Lapinlahden kaltaisia matalan kynnyksen keskuksia ja puistoalueita, joissa osallisuus ja ihmisen hyvinvoinnin edistäminen on keskiössä. Kehittämällä Lapinlahden toimintaa nykyisen toiminnan pohjalta, Lapinlahdesta voisi tulla Lyonin kaltainen eurooppalainen osallisuuden lippulaiva, jota kansainväliset kaupunkisuunnittelijat tulisivat kaukaa ihailemaan. Tämä olisi toimintaa, joka olisi Helsingin kaupunkistrategian, Maailman toimivin kaupunki (2017–2021), kaupungin osallisuus- ja vuorovaikutusmallin, Lyonin inspiroiman Helsinki-mallin sekä juuri 19.3.2020 voimaanastuneen Ihmisoikeuksien Helsinki -palveluiden yhdenvertaisuussuunnitelman (2020–2021) mukaista.
Osallisuus ei tarkoita ainoastaan sitä, että kaupunki tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia jakaa omia näkemyksiään. Sen sijaan kokemus siitä, että on tullut aidosti kuulluksi ja on voinut omalla panoksellaan vaikuttaa kaupungin palveluihin, on mittari osallisuuden onnistumisesta. (Ihmisoikeuksien Helsinki, 2020:7)
Lapinlahti ei ole rapistuva joutomaa, jonka pelastamiseksi on pakko tehdä paikan tulevaisuudesta järjestetyn ideakilpailun suunnitteluperiaatteita rikkova ja paikan kulttuurihistoriallista arvoa romuttava myyntipäätös. Se on elävä esimerkki siitä, miten osallisuutta sekä kaupunkilaisten hyvinvointia ja oikeutta kulttuuriperintöön voidaan edistää kestävällä tavalla. Alueen vaalimiseen sitoutuneet sotealan toimijat, taiteilijat ja kulttuurialan ammattilaiset sekä tuhannet vapaaehtoiset ovat yhteistyössä kaupungin virastojen kanssa vuosien mittaan jalostaneet Lapinlahdesta sote-palveluita täydentävän, syrjäytymistä ehkäisevän yhteisöllisen kaupunkikulttuurin keskuksen.
Lapinlahden nykyistä toimintaa tulisi, yhteistyössä nykyisten toimijoiden kanssa, kehittää eteenpäin sekä yhdistää kaupungin osallisuutta ja hyvinvointia edistäviin palveluihin. Esimerkiksi työelämään suuntautuneet työ- ja päivätoiminnan yksiköt Vallila, Cäpsä ja Töölö, voisivat hyvin sijoittaa osan toimintaansa Lapinlahteen. Yhteistyö Lapinlahden lähteen, talossa vuokralaisina olevien taide- ja kulttuuritoimijoiden sekä talossa toimivien Lyhty ry:n ja Vertaistaitelija-hankkeen kanssa voisi tuoda uusia harjoittelupaikkoja ja kulttuurialan työllistymispolkuja mainittujen palveluiden asiakkaille. Lapinlahden vanha sairaala tarjoaisi myös upeat puitteet esimerkiksi Helsingin kaupungin tarjoamalle Kulttuurikaveri -toiminnalle, jota voisi Lapinlahdessa yhdistää myös muuhun, taiteen ja kulttuurin kautta yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ehkäisemään pyrkivään toimintaan.
Ymmärrän, että kyse on rahasta. Lapinlahden myynti NREP :in kaltaiselle toimijalle yhdellä miljoonalla olisi kuitenkin taloudellisesti erittäin huono kauppa – kaupunki on jo viime vuosina sijoittanut arvioilta 4–5 miljoona euroa alueen kehittämiseen – sekä myös taloudellisesti erittäin lyhytnäköinen ja tuhoisa toimenpide hyvinvoinnin ja osallisuuden kannalta.
Viime viikolla uutisoitiin 11 miljoonan testamenttirahoituksesta, jonka Helsingin kaupunki sai, ja jota on tarkoitus käyttää sote-puolen ja kulttuuripuolen toimintaan. Lapinlahti olisi mainio kohde tälle rahoitukselle! Helsingin kaupunki voisi tämän rahoituksen turvin ja yhteistyössä nykyisten toimijoiden sekä heidän yhteistyökumppaniensa kanssa rakentaa Lapinlahdesta kansainvälisesti kiinnostavan, kulttuuriperintöä kunnioittavan, esteettömän ja kaikille avoimen osallisuuden lippulaivan. Ehdotus sille on jo olemassa: Lapinlahti 360 -projektisuunnitelman päivitetty versio.
Nyt on aika pitää huolta toisistamme ja rakentaa parempaa tulevaisuutta yhdessä!
Aurinkoisin terveisin,
Rita Paqvalén
Vuonna 2020 tietokirjailijana toimiva Paqvalén on kirjoitusvapaalla tehtävästään Kulttuuria kaikille -palvelun toiminnanjohtajana, jonka kautta hän on vuodesta 2012 edistänyt yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja saavutettavuutta taide- ja kulttuurikentällä Suomessa.
Kirje on lähetetty 27.4.2020 Helsingin kaupungin pormestarille Jan Vapaavuorelle sekä apulaisporimestareille Sanna Vesikansalle, Nasima Razmyarille, Pia Pakariselle ja Anni Sinnemäelle sekä kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan toimialajohtajalle Tommi Laitiolle.
[Alla oleva teksti on ruotsiksi, mutta alla olevien linkkien kautta pääset suomenkielisiin sivuihin ja videoihin!]
I morgon, tisdagen 21.4. behandlar Stadsmiljönämnden idétävlingens enda och “vinnande” bidrag, Lapinlahden kevät, ett bidrag som skulle förstöra områdets kulturhistoriska värden och biologiska mångfald samt den lågtröskelverksamhet som tusentals invånare skapat på området.
Om Lappviken skulle “utvecklas” i enlighet med bidraget, skulle en viktig del av parken få ge plats åt två våningshus samt ett stort hotell med 250 hotellrum, terrass och allt vad det innebär av trafik till området. Tillbyggnadernas omfång på ca 15 000 kvm är nästan det dubbla i jämförelse med de nuvarande byggnadernas yta (ca. 9000 kvm) och bryter kraftigt mot tävlingens direktiv gällande “småskaliga tillbyggnader”. Byggnaderna skulle inte enbart äta en stor det av parken, 2/3 av hotellet är dessutom planerat utanför det område som anges för tillbyggen och det skulle, med sina 5 våningar, skugga hela den södra delen av parken. I samband med bygget skulle dessutom ett hundratal träd fällas, delar av berggrunden sprängas och en hel del sällsynta växter samt den hotade hårflokeplattmalens biotop skulle utplånas. I följande video berättar Thomas Slätis hur de föreslagna tillbyggena skulle förstöra parken. Nedan en illustration över den yta av parken som ombyggnaderna skulle kräva och som oundvikligen skulle förstöra den natur som finns på området.
Även om parken skulle fortsätta att vara “öppen” för stadens befolkning, skulle parken vara helt underställd de kommersiella verksamheter som är inplanerade på området (t.ex. hotellets, och hostellets samt barernas och restaurangernas terrasser och andra funktioner). De olika utskänkningsställena, hotellet & hostellet, samt de verksamheter som Moomin Characters eftertraktar skulle oundvikligen förvandla området från en lugn oas för stadsborna till en ny attraktion för massturism, som liksom Sibeliusmonumentet och Tempelplatsens kyrka lockar bussvis med turister. Är det så här vi vill att Lappviksgatan, som leder ner till Lappviken mellan den lutherska och den ortodoxa gravgården, ska se ut om några år?
Bilden är lånad från den gröna helsingforspolitikern Osmo Soinivaaras blogginlägg från 2008, i vilket han ondgör sig över den trafikstockning som bussarna innebär. Sedan dess har området visserligen fredats från bussar, men Sibeliusmonumentets park fortsätter att kantas med turistbussar och sandgångarna med olika souvenirförsäljare.
Puutarhataiteen seura on huolestuneena seurannut suunnittelukilpailun vaiheita alusta asti. Erityistä huolta on aiheuttanut hyväksytyn kilpailuohjelman lupaus rakennusoikeudesta asemakaavalla suojeltuun arvokkaaseen sairaalapuistoon. Kun voittaja nyt on julkistettu, huoli osoittautui varsin aiheelliseksi. Ehdotus Lapinlahden kevät riistää puistosta sen ominaispiirteen ja suojeluarvon kannalta erittäin tärkeän osan: tilakokonaisuudelle kuuluvan tärkeän reuna-alueen. […] Seura esittää, että suunnittelua ei jatkettaisi voittaneen kilpailuehdotuksen eikä lisärakentamisen osalta myöskään kilpailuohjelman pohjalta.
Puutarhataiteen seura kysenalaistaa myös kilpailutuomariston arviointia siitä, että ehdotus täyttäisi kilpailuohjelman ehdottomia vaatimuksia.
Tulos, joka esittää massiivisen hotellirakennuksen ja kaksi uutta asuinrakennusta kalliolle puiston eteläosaan täyttää kilpailutuomariston mielestä kilpailuohjelman edellytykset ”ympäristöön soveltuvasta lisärakentamisesta”. Miten tähän arvioon on voitu päätyä, vaikka uudisrakennus on piittaamaton kaikilla mahdollisilla tavoilla niin kilpailuohjelman aluerajauksen suhteen kuin kriteereiden osalta ympäristöön soveltuvasta rakennuksesta suojeltuun puistoon. Tuomaristo näyttää tarkastelleen rakennusmassoittelua lähinnä suhteena ja etäisyytenä muihin rakennuksiin, ei visuaaliselta tai toiminnallisilta vaikutuksiltaan historialliseen puistokokonaisuuteen. Puiston nykyisten fyysisten ominaispiirteiden merkitys maisemapuiston arvolle ja uudisrakennuksien vaikutus niihin on jätetty analysoimatta.
Anteckningar om Lappviken 